Helsingin Poetiikkakonferenssi: Perinne ja uudistuminen,
Runosta runoon -symposium. Helsinki 22. elokuuta 2006
Aluksi haluan kiittää seminaarityöryhmän koolle kutsunutta Leevi Lehtoa. Runosta runoon -kirjalle, sen toimittajille ja kirjoittajille on harvinainen kunnia olla kokonaisen symposiumin lähtökohtana.
Tulen puhumaan paitsi omalla, osin myös kirjan toisen toimittajan eli Johanna Pentikäisen suulla. Puheenvuorossani on aineksia aiemmista yhteisistä esittelypuheistamme. Pidätämme kuitenkin Johannalle oikeuden olla eri mieltä joistakin esitetyistä näkemyksistä ja esteettisistä muotoiluista.
Rakenne ja sisältö
Runosta runoon, alaotsikoltaa Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan on kirjallisuudenhistoriaa ja runoanalyysin käytäntöjä valottava tieto- ja oppikirja, joka koostuu runoista ja niitä taustoittavista ja tulkitsevista esseistä.
Teoksessa esitellään suomalaisen runouden yhtymäkohtia länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Käsiteltäviksi on valittu 15 runoa, joista jokainen liitetään johonkin historialliseen tyylikauteen tai kirjallisuuden virtaukseen. Runojen ja näkökulmien valinnassa on pyritty monipuolisuuteen: teoksessa luetaan runoja virsirunoudesta digitaaliseen runouteen.
Kirjan laaja kaari etenee kronologisesti antiikista postmodernismiin. Käsitellyt taustailmiöt ovat kuitenkin erilaisia. Ne voivat olla joko antiikin ja keskiajan kaltaisia kokonaisia historiallisia aikakausia tai perinteisempiä ismejä, kuten symbolismi ja ekspressionismi
Teos koostuu johdannosta ja kahdesta artikkelijaksosta. Johdannossa esittelemme yleisellä tasolla erilaisia perusteita kirjallisuuden periodijaolle sekä niitä käytäntöjä, jotka ohjailevat kirjallisuuden periodisointia. Ensimmäisessä artikkeliosassa käsitellään runouden tyylikausia antiikista romantiikkaan ja toinen osa on omistettu modernistisille virtauksille. Osat käyvät vuoropuhelua: modernismia edeltävää runoutta esiteltäessä tähytään jo 1900-luvun alun ilmiöihin ja modernismia ja postmodernismia käsittelevissä artikkeleissa taas romantiikkaan ja sitä edeltäviin aikakausiin.
Tausta ja tavoitteet
Kirja on suunnattu ensisijaisesti yliopistojen kirjallisuudenopiskelijoille ja -opettajille sekä lukioiden äidinkielenopettajille. Yksi kirjan kantavaa ideaa muokkaava lähtökohta on ollut havainto siitä, että runoanalyysia ja kirjallisuushistoriaa on perinteisesti käsitelty toisistaan erillään. Runoanalyysin oppaissa, kuten Auli Viikarin Lyriikan runousopissa, keskitytään pääasiassa runouden muotoanalyysiin, jolloin runouden kirjallisuushistoriallinen kontekstualisointi ja runouden kulttuurihistoriallisten merkitysten pohdinta jää vähemmälle huomiolle. Kirjallisuushistorioissa ei puolestaan ole ollut sijaa runoanalyysille.
Toisena kirjan alkuvirikkeenä on ollut havainto siitä, että kirjallisuudenhistorioissa suomalaisen kirjallisuuden vaiheita on ollut tapana kuvata niin, että yhteydet ulkomaiseen kirjallisuuteen jäävät katveeseen. Silloinkin, kun esimerkkimateriaalia käytetään, se nivotaan tavallisesti vain syntyajankohtaansa eikä kirjallisuusnäytteistä etsitä historiallisia kerrostumia yleisemmällä tasolla.
Suomessa ei ole myöskään muodostunut vielä varsinaista kirjojentulkintakirjallisuuden perinnettä. Kirjallisuudentutkimusta kirjoitetaan siinä missä muuallakin, mutta kansainvälisten mallien mukaista, kirjallisuuden opiskelijoille suunnattua teostulkintakirjallisuutta ei ole juuri julkaistu. Runouden alalla Satu Grünthalin ja Kirsti Mäkisen toimittama Mistä ääni meissä tulee? ja kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Runosta runoon ovat harvinaisia poikkeuksia. Toivottavasti seuraavan kirjan julkaisemiseen ei mene aivan kymmentä vuotta. Ehkä joskus saadaan oma julkaisusarjakin.
Vastaanotto
Pienelle kohderyhmälle suunnatun kirjan vastaanotto sanan laajassa merkityksessä vie paljon aikaa. Nyt kahdenkin vuoden jälkeen kirjamme ilmestymisestä on vielä melko aikaista puhua teoksen vastaanotosta. Kritiikit antavat siitä osviittaa, mutta varsinainen koetinkivi on se, minkä verran kirjaa tullaan lukemaan ja hyödyntämään eri tarkoituksiin.
Sikäli kuin tiedän, parin ensimmäisen vuoden merkit näyttävät melko hyviltä. Ainakin kritiikit ovat olleet voittopuolisesti suopeita. Hyvä, korkeatasoinen, pätevä, sujuva, hieno, varma, seikkaperäinen, terävä ja monipuolinen sekä erinomaisesti, luontevasti, ansiokkaasti, osuvasti, kiintoisasti, oivasti, tarkoin ja taiten ovat määreitä, joilla kirjaa ja sen esseitä luonnehditaan lukemistani arvosteluista kaikkein kriittisimmässä, Jarkko S. Tuusvuoren kirjoittamassa tarkassa analyysissa "Runosta runoilijaan". Kirjoituksen kriittisyys ei tosin kohdistu kirjaan sinänsä, vaan siinä esille tuleviin biografisiin piirteisiin.
Muuten kirja ei tietääkseni ole tätä symposiumia ennen kirvoittanut liiemmin julkista keskustelua. Kiiltomadon sivuilla on tosin kerran käyty keskustelu, jossa Kuisma Korhosen essee nostettiin malliesimerkiksi persoonallisesta tavasta kirjoittaa asiaproosaa
Kirjan käytettävyydestä kirjallisuudenopetuksessa olen kuullut sen verran vähän palautetta, etten voi puhua siitä puolesta tarkemmin. Omat kokemuksemme ovat ainakin olleet myönteisiä.
Itse olen pohtinut kaikkein kriittisimmin kirjan kantavaa ideaa eli kirjallisuushistorian ja yksittäisten runoanalyysien yhdistämistä. Skeptisyys ei onneksi ole vienyt voittoa. Parhaaksi omakohtaiseksi vakuudekseni formaatin toimivuudesta on osoittautunut se, että olen usein huomannut toivovani samantapaista kirjaa luettavakseni muilta taiteenalueilta, kuten arkkitehtuurista tai kevyen musiikin historiasta. Esimerkiksi rakennustaiteesta lukisin mielelläni kirjaa, jossa arkkitehtuurin olemusta ja historiaa valotettaisiin yksittäisten rakennusten näkökulmasta.
Tämän myyntipuheen jälkeen asetan kirjan mielihyvin ulkopuolisten ja siten objektiivisempien arviointien kohteeksi.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment