I. Runouden matkantekoa
Pienten kielialueiden kirjallisuuksien on vaikea saavuttaa laajojen lukijapiirien huomiota ja kansainvälistä arvostusta, sillä runouden ymmärtäminen, toisin kuin esimerkiksi kuvataiteen tai musiikin, on sidoksissa yksittäisten kielten osaamiseen. Käännöksillä on tärkeä rooli kielten ja kirjallisuuksien välisten raja-aitojen madaltamisessa ja vaikutteiden välittämisessä. Samalla ne osoittavat, miten samankaltaiset virtaukset ja tendenssit liikkuvat kautta länsimaisen kirjallisuuden.
Siksi on tärkeää, että runoutta käännetään ja että sitä voidaan välittää toisille lukijoille toisissa ajoissa ja paikoissa.
Käsillä olevan teoksen Kaksikymmentä ja yksi (1974) kirjoittajaa, suomalaista runoilijaa ja kustantajaa Paavo Haavikkoa (s. 1931), voi hyvällä syyllä pitää Suomen viime vuosikymmenien kirjallisuuden yhtenä suurimpana vaikuttajana. Hänen runoutensa kuuluu kiistatta maailmankirjallisuuteen, mutta läntisille valtakielille, englanniksi, saksaksi ja ranskaksi, sitä on käännetty vain vähän ja pääosin tuotannon alkupuolelta. Anselm Hollon englanniksi kääntämä ja kokoama Selected Poems (Cape Goliard 1968, Carcanet 1991) on valikoima Haavikon runoutta vuosilta 1950-1966. Lisäksi teos Selected Poems esittelee Haavikon ja Tomas Tranströmerin runoutta Anselm Hollon ja Robin Fultonin kääntämänä (Penguin, 1974), ja muiden suomalaisten kirjailijoiden yhteydessä Haavikon tuotantoa on käännetty mm. Herbert Lomasin kokoomateokseen Territorial Songs (London Magazine, 1981). Englanninkielisessä maailmassa Haavikon runous on otettu hyvin vastaan, hänelle myönnettiin Neustadt-palkinto vuonna 1984.
Yksittäisten teosten käännökset tai valikoimat eivät aina anna kattavaa kuvaa kirjailijantyön monipuolisuudesta, vaan esimerkiksi Haavikon tapauksessa ne kertovat lähinnä runoilijantyön alkupuolesta. Jo Haavikon tuotannon keskivaihe, 1970-luku, johon Kaksikymmentä ja yksi liittyy, on kansainvälisesti tuntemattomampaa. Vaikka Haavikon tuotanto on sittemmin yltänyt yli viidelle vuosikymmenelle ja yli sataan nimikkeeseen, käännöksiä ei ole ilmestynyt samaan tahtiin. Laaja tuotanto käsittää lähes kaikki kirjallisuudenlajit, satuja ja kirjeitä lukuun ottamatta, sekä muun muassa historiateoksia, yrityshistorioita ja pamfletteja. Samalla kirjailijalle on tullut uusia rooleja suomalaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi kustannusyhtiöiden johdossa (Otava, Art House) ja keskustelijana. Vaikka nämä piirteet eivät suoranaisesti kerro itse runoudesta, ne auttavat muovaamaan kirjailijantyön kokonaiskuvaa.
Haavikon kirjailijantyön lähtökohdat ovat syvällä suomalaisen runouden uudistumisessa. Haavikko tuli 1950-luvun alussa suomalaiseen runouteen valmiina modernistisena runoilijana tilanteessa, jossa suomalainen kirjallisuus vasta vakiinnutti uutta ilmaisua. Suomalaiset 1950-luvun modernistit, niin kuin Haavikkoa ja hänen aikalaisiaan myöhemmin kutsutaan, eivät olleet mikään yhtenäinen joukko, mutta heitä yhdisti näkemys taiteen itseisarvosta. Esteettinen arvo oli tärkeintä. Taidetta ei saanut valjastaa yhteiskunnallisten, ideologisten tai poliittisten tarkoitusten palvelukseen, eikä sen tehtävänä ollut myöskään kuvata luovan subjektin problematiikkaa. Pyrittiin eroon runouden aiemmasta, esimerkiksi kansallismielisestä retoriikasta ja aiheista, totutusta symboliikasta ja muotokielestä - siihen asti suomalaisen kirjallisuuden oli ainakin osin toivottu palvelevan kansallisia tavoitteita. Nyt haluttiin liittyä yhä tiiviimmin eurooppalaisen kulttuurin yhteyteen. Vaikutteita saatiin ulkomaisesta käännöskirjallisuudesta, etenkin Ranskasta (esim. Sartre) ja angloamerikkalaiselta kielialueelta (Eliot, Pound, Joyce, Woolf ), kun aiemmin saksalaisen kirjallisuuden vaikutus oli ollut suuri. Esimerkiksi T. S. Eliotin teoksen Autio maa vuonna 1947 ilmestyneellä suomennoksella on nähty olevan merkittävä vaikutus.
Suomalainen runous siis modernisoitui kansainvälisesti verrattain myöhään, jos ajattelee sitä että eurooppalaisessa kirjallisuudessa yleiskäsitettä modernismi on käytetty jo 1850-luvulta alkaen erilaisista kirjallisuuden ja muiden taiteiden virtauksista ja suuntauksista, jotka tähtäsivät taiteen muuttamiseen ja uudistamiseen. Ensimmäinen aalto modernismia oli kyllä koettu Suomessakin jo 1920-1930-luvuilla, mutta vasta Haavikko ja hänen aikalaisensa, etenkin lyyrikot Eeva-Liisa Manner, Lassi Nummi, Mirkka Rekola sekä prosaistit Antti Hyry, Veijo Meri ja Marja-Liisa Vartio, vakiinnuttivat uuden ilmaisutavan.
Suomalaisen kirjallisuuden uudistuminen pohjasi osaltaan koko Eurooppa ravistelleeseen toiseen maailmansotaan (1939-1945) ja etenkin sen jälkeiseen tarpeeseen löytää uusia lähtökohtia ja tapoja jäsentää todellisuutta. Maailmansodan jälkeen ei ehkä enää koettukaan mahdolliseksi aatteiden ja ihanteiden kuvaamista, olihan sota osoittanut kaiken sen kestämättömäksi niin Suomessa kuin monessa muussakin sodan kärsineessä eurooppalaisessa valtiossa. Siksi kaikkialla Euroopassa pyrittiin pois ideologisista sidoksista, erityisesti nationalismista. "Moderni kokemus" heijasteli sodan jälkitunnelmien ohella muita yhteiskunnallisia muutoksia, maailmankatsomusten murtumista, teknistä ja muuta kehitystä sekä kulttuurin kaupallistumista monin tavoin. Muukalaisuus, vieraus, irrallisuus, identiteetin epävarmuus, tapahtumisen epäjatkuvuus ja satunnaisuus ja minän erillisyys esimerkiksi olivat niitä piirteitä, joiden varaan uusi itsestä ja muuttuneesta maailmasta saattoi rakentua.
Uudet kokemukset heijastuivat suomalaisenkin modernistisen kirjallisuuden kieleen monin tavoin. Valmiit merkitykset saivat jäädä. Yleisen sijaan pyrittiin kohti yksityistä ja konkreettista, abstraktiot hylättiin taantumuksellisina. Tavoiteltiin korkeaa esteettistä laatua, ja ilmaisun tuli olla analysoivaa ja täsmällistä. Runoudessa erityisesti imagismivaikutteisesta runon kuvallisuuden uudenlaisesta käytöstä sekä vapaasta rytmistä ja puheenomaisuudesta tuli modernisoituvan kirjallisuuden tunnusmerkkejä, proosassa puolestaan puhuttiin kokeilevasta kerronnasta ja ylipäätään painotettiin muodon merkitystä, mutta toisaalta myös avoimuutta ja moniulotteisuutta. Lyyrisen, subjektiivisen minän painottamisen sijaan tuli suhteellistaa, epäillä, etäännyttää ja reflektoida havaintoja maailmasta.
1950-luvulla aloitettu runoilijantyö oli Haavikon runouden taustalla edelleen 1970-luvulla, kun hän lukuisten proosateosten jälkeen alkoi jälleen kirjoittaa runoutta ja draamallisia tekstejä. Lukuisat Suomen historiaa ja esihistoriaa sivuavat teokset syntyivät tällä vuosikymmenellä. Taustalla oli taiteen ja myös kirjallisuuden osittainen yhteiskunnallistuminen. Kahdenkymmenen ja yhden kirjoittamisen aikaan 1970-luvun alkupuolella Suomen kulttuurinen, myös kirjallinen, ilmapiiri oli osin vahvasti ohjelmallistunut ja jopa politisoitunut, osin silloisen suuren naapurin, Neuvostoliiton vaikutuksesta. Taiteelta vaadittiin jälleen sitoutumista ja osallistumista.
Etenkin vasemmistolle oli tyypillistä pyrkimys vahvoihin kannanottoihin, ja toisaalta kirjailijat joutuivat tahtomattaankin jaetuksi eri leireihin sen mukaan, miten he suhtautuivat kulttuurielämän ja politiikan yhteyteen. Kulttuurivallankumouksellisten vastapuoleksi joutuivat konservatiivisina pidetyt taiteen ja kulttuurin vaikuttajat. Paavo Haavikko ei milloinkaan leimautunut vasemmistoradikaalien riveihin, vaan sen sijaan joissain yhteyksissä hänen tuotantoaan pidettiin oikeistolaisten arvojen puolustajana. Jälkikäteen katsottuna Haavikko näyttäytyy kuitenkin ennen kaikkea runoilijana, tilanteen analyytikkona, kansakunnan myyttien ja voimassa olevan historiantulkinnan kyseenalaistajana.
II Sammon uudet takojat
Kaksikymmentä ja yksi (1974) kertoo uudelleen suomalaisen kansanrunouden tarinan sammosta, ihmemyllyn takomisesta. Kansanrunouden aiheiden käytössä kirjallisuudessa on oikeastaan kyse tulkintojen ketjujen tarkastelusta. Kun Haavikon teoksen kirjoittamisaikana 1970-luvun Suomessa keskusteltiin kulttuuriperinnöstä poliittisin perustein, myös kansanrunouden aiheita eli yhteistä kulttuuriperimää tulkittiin ajan ilmapiiriä vastaavaksi. Esimerkiksi Haavikon aikalainen, vasemmistolainen runoilija Arvo Turtiainen kertoi runokokoelmassaan Leivän kotimaa (1974) sammon työtä tekevän kansan yhteisen aatteen symboliksi. Kahdessakymmenessä ja yhdessä taas sampo on rahanlyöntikone, joka on sijoitettu historialliseen aikaan ja paikkaan, rikkaaseen ja mahtavaan 1000-luvun Bysanttiin.
Kahdenkymmenen ja yhden ilmentämää käsitystä sammosta pidettiin etenkin suhteessa aikakauden henkeen materialisoituna. Myöhemmässä Haavikon Kalevala-aiheisessa teoksessa, Rauta-aika-elokuvan käsikirjoituksessa (1977), jatketaan keskustelua sammon tulkinnasta. Siinä sampo kerrotaan suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön hedelmäksi ja lopulta riiston välineeksi.
Haavikon tuotannossa Kaksikymmentä ja yksi ei jäänyt ainoaksi kansanrunoutta ja historiaa käsitteleväksi teokseksi. Suoranaisia Kalevalan (1835/1849) uudelleentulkintoja olivat myös alkuaan elokuvakäsikirjoitukseksi kirjoitettu Rauta-aika ja sen yhdestä osasta erilliseksi näytelmäksi irrotettu Kullervon tarina (molemmat ilm. 1982). Rauta-ajan nimi liittää teoksen paitsi viimeiseen jaksoon Suomen esihistoriassa, myös myyttiseen lopun ja tuhon aikaan, jota mm. Hesiodos on kuvannut. Kansakunnan linja (1977) Haavikko taas kirjoitti Suomen itsenäisyyden ajan historian toisin, historiankirjoituksen toteuttamista tarkastellen. Kirjoitettu teksti tarkastelee tapaa kertoa historia valtaapitävien näkökulmasta, kun taas kuvissa rakentuva kertomus osoittaa niiden kohtaloa, jotka jäivät nopeasta kehityksestä osattomiksi, esimerkiksi tyhjenevälle maaseudulle. Myös kirjoittajan näytelmät ja aforismit heijastelevat samoja aihepiirejä.
Suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa, jonka historia on lyhyt, vain parisensataa vuotta vanha (laskutavasta riippuen), kansanrunouteen liittyvillä aiheilla on ollut ennen modernia kirjallisuutta erityinen merkitys. 1800-luvun kansallisromantiikan ajalta lähtien kirjallisuus nähtiin kansakuntaa rakentamassa (Suomi itsenäistyi vasta vuonna 1917), ja siksi kirjallisuudessa usein hyödynnettiin kansallisia aiheita. Kalevalaa, jonka Elias Lönnrot kokosi ja runoili kansanrunojen pohjalta, on pidetty kansallisen heräämisen ajan tuotteena, joka suurelta osin syntyi vastaamaan sen tarpeisiin. Suomalaista kansanrunoutta kerättiin, tutkittiin ja runoiltiin uudelleen kansallisuusaatteen motivoimana ja sen tueksi; muinaisen runouden ajateltiin nimittäin kertovan kansan alkuaikojen suuruuden ajasta, ns. kulta-ajasta. Kalevalaa onkin yleisesti tulkittu pikemminkin muinaishistoriana kuin kokoajansa Elias Lönnrotin runoilijantyönä.
Käsittelemällä sampo-eeposta ja muita Kalevalan aiheita Paavo Haavikko liittyy niiden länsimaisten kirjailijoiden joukkoon, jotka ovat hyödyntäneet ja tulkinneet uudelleen kulttuurinsa ja kirjallisuutensa myyttejä ja eepoksia. Modernissa kirjallisuudessa usein juuri myyttejä, jotka kertovat kielen ja tulkinnan voimasta, on kerrottu uudelleen siten että aiemmat oletukset ja mallit näyttäytyvätkin uudessa valossa. Erityisesti antiikin myytit ja suuret länsimaiset eepokset ovat saaneet uusia tulkintoja. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Odysseus-aiheen ja lukuisat muut antiikin tarinoiden toisinnot, joita ovat kirjoittaneet muun muassa James Joyce, Christa Wolf ja Margaret Atwood, vain muutamia nimiä mainitakseni.
Modernissa kirjallisuudessa runoeepoksen muoto on suhteellisen harvinainen. Runoeepoksen ylevä traditio (ajattele vaikkapa Miltonin Kadotettua paratiisia) edellyttänee myös modernilta toteutukselta eeppiseen suuruuteen vertautuvaa näkemystä, jopa profetiaa. Haavikon teosta voikin verrata lähinnä ruotsalaisen Nobel-runoilijan Harry Martinsonin teokseen Aniara (1956), jossa niin ikään kuljetaan kollektiivina kohti uutta aikaa ja tuhoa äkkiä muuttuvassa ympäristössä, yksittäisiin ja irrallisiinkin selitysyrityksiin takertuen. Haavikko vain näyttäisi vievän muutoksen kertomisen vielä pitemmälle: ihminen kerrotaan suhteessa ympäristöönsä, eikä hän siksi pysty hallitsemaan ei tapahtumia eikä myöskään itsessään tapahtuvia muutoksia. Hänestä tuleekin kerronnan tuotteen, sankarin, sijaan häviäjä ja tapahtumisen kohde, objekti. Kuten Martinsonin Aniarassa, Haavikonkin teoksen henkilö on heitettynä keskelle aikakautta, joka muuttuu nopeammin kuin ihminen itse muutoksen ymmärtämiseen kykenee.
III Symbolit ja metaforat
Runoeepoksen Kaksikymmentä ja yksi ytimessä on siis Kalevalan keskeinen kertomus sammon taonnasta ja vaihtamisesta Pohjolaan, sammon ryöstäminen takaisin ja lopulta sammon menettäminen mereen. Kansanrunous ei anna yksiselitteistä käsitystä siitä, mikä sampo, kaikkea onnea ja hyvää tuottava laite, oikeastaan on, ja osin juuri siitä syystä sammon tulkinta on työllistänyt lukuisia suomalaisia tutkijoita ja taiteilijoita.
Kahdenkymmenen ja yhden tulkinnassa sampo on alkuaan konkreettinen, materiaalinen esine, tai pikemminkin muinaiseen Suomeen kulkeutuneen arvoituksellisen rahan lähde ja selitys: rikkaan valtion aarrekammiot. Sieltä peräisin olevaa rahaa oli kauppamiesten ja viikinkien mukana kulkeutunut Suomeen asti. Vastaavasti kansanrunoudessa kerrottu myyttinen Pohjola on todellinen historiallinen paikka, joka sijaitseekin Suomesta katsottuna eteläisessä ilmansuussa. Se on kertovien kansanrunojen otaksutun syntyajan todellinen, historiallinen mahtivaltio. 1000-luvulla Bysantti oli - Rooman kukistumisen jälkeen - koko tunnetun Euroopan keskus, rikas ja suunnattoman suuri valtio, kun taas nykyisen Suomen alueella taas elettiin vielä esihistoriallista aikaa, elinkeinoina lähinnä metsästys ja kalastus.
Runoepos alkaa sammonryöstöretkestä Bysanttiin. Myöhemmin, sampoon liittyvien vaiheiden jälkeen rahan saamisen pyrkimys muuttuu haluksi kuolemattomuuteen ja ikuisuuteen. Matkan tavoitteeseen ja etenkin sammon hahmoon alkaa liittyä erilaisia piirteitä ja tulkintoja, se nähdään muun muassa naisen sukupuolieliminä. Näin alkuaan konkreettinen kohde, sampo, alkaa merkitä venekunnan näkökulmasta yhä uusia haluttavia asioita.
Samantapainen liukuma konkreettisesta, referentiaalisesta tarinasta abstrakteiksi symboleiksi lienee myös kansanrunouden muotoutumisen taustalla. Haavikon kirjoittama, Kahdenkymmenen ja yhden päivälehtiarvion yhteydessä julkaistu teksti "Miten runon käy 1000 vuodessa" esitti kehityskulun vertauskuvan muodossa:
Jos minä tekisin säkeitä joissa sanottaisiin että rouva Wihuri keräsi paljon rahaa kokoon suurilla tankkilaivoilla, ja mitä ei saanut mereltä sen kokosi maata myllertämällä, hirveillä koneilla, monisatahevosvoimaisilla. Ehkäpä teen jonakin päivänä. Ja sen runon voi käydä näin: kun se tuhannen vuoden kuluttua luetaan, tekee joku selityksen: tankkilaiva on kömpelö laiva siltä ajalta kun suomalaiset, monenlaisten vihollistensa piirittäminä, käyttivät jopa Renault-panssarivaunuja jään yli kulkiessaan, siis merellä, siinä mielessä. Ja sitten tekisi joku seuraavan johtopäätöksen: Rouva Wihuri on luonnonolento, hän keräsi so. piti yllä, liikkeessä, tankkilaivoja, puhalsi koska oli vihuri. Saattoi olla Wäinämöisen rouva eli vaimo. Sitten ei tarvita enää kuin jokin lahjakas kuvataiteilija kuten Akseli Gallen-Kallela joka tekee kuvan. Siinä luonnonolento Rouva Wihuri puhaltaa tankin näköisen laivan purjeita, kun taas maalla satalukuisen hevosmäärän vetämä aura tekee metsäojia suolla.Kuviteltu symbolin kehityskulku on seuraavanlainen. Todellinen historiallinen henkilö, rouva Wihuri, viittaa tunnetun suomalaisen laivanrakentajan ja merenkulkuneuvoksen sekä mesenaatin Antti Wihurin vaimoon Jenny Wihuriin (k. 1943). Jenny Wihuri saa tässä yhteydessä edustaa merenkulkuun liittyvää suhteellisen vaikutusvaltaista historiallista henkilöä, joka kuitenkin ajan kuluessa muodostuu kertomuksissa ja tulkinnoissa myyttiseksi henkilöksi. Nimi "wihuri" tarkoittaakin sitä paitsi juuri sopivasti tuulta. Myöhemmin tämä syntynyt henkilöhahmo kerrotaan suomalaisen kansanrunouden keskeisen sankarin Väinämöisen puolisoksi. Kansanrunouden symbolit, kuten juuri sampo, rakentuivat erilaisten tulkintojen ketjuina, ajassa muuttuen ja alkuperäisen asiayhteyden ainakin osittain kadottaen.
Looginen selitysketju voi selvittää symbolin rakentumisen yllä olevaan tapaan ja siten se voi tarjota mahdollisuuden ymmärtää selitysten ja tulkintojen historiaa. Mutta tämä ei riitä. Kaksikymmentä ja yksi on modernia runoutta, eivätkä sille riitä valmiiksi rakennetut ja tulkitut symbolit. Runoeepoksessa on myös keskenään vastakkaisten ja toisensa poissulkevien elementtien rinnakkaista läsnäoloa, todellista metaforisuutta. Esimerkiksi suomalais-karjalaisen venekunnan 21 miehen ja Bysantin tuhatlukuisen armeijan kohtaamisessa tiivistyy ei vain kahden kansan, kulttuurin tai kehitysvaiheen kohtaaminen, vaan lopulta myös niiden keskinäinen kohtaamattomuus. Ne ovat liian erilaisia, keskenään yhteismitattomia, sopiakseen toisiinsa. Siinä ovat keskus ja periferia, toisilleen peruuttamattomalla tavalla vieraat.
Tässä tarkoituksessa runokielellä ovat käytössään eri rekisterit ja niiden vaihtelun mahdollisuus. Niitä se voi yhdistää eri kontekstista, niin ulkoisesta paikasta kuin koetusta tilanteesta tai kokemuksestakin riippuen. Esimerkiksi eepoksen alun matkanteosta ja ryöstösuunnitelmista kertoessaan runokieli tavoittelee suomen kielen omaa arkaaista runomittaa, kansanrunouden kalevala-mittaa (nelipolvinen trokee). Bysantin tuhatpäisen armeijan äärellä runokieli kuitenkin muuttuu, siihen ilmestyy moderniin runouteen viittaavia keinoja. Esimerkiksi runon 2 säkeistössä 5, jossa kerrotaan Bysantin valtavan armeijan kohtaaminen, puhuja ja näkökulma vaihtuvat, ja totuttujen symbolien sijaan runokieli käyttää vertauksia ja muita kuvaannollisia ilmauksia.
Kohta voidaan lukea miniatyyrisena runousoppina: näinkö runoeepos kertoo runouden muuttumisesta uudessa ja yllättävässä tilanteessa, jossa perinteisen, jo valmiin runokielen keinot eivät riittäneet äkkiä muuttuneiden havaintojen käsittelemiseksi? Lopulta runous itsessään ei kuitenkaan tarvitse väitelauseita eikä argumentteja. Sille ei ole olemassa käsitteitä keskus ja periferia, konflikti, dialogi tai kulttuuri. Se ilmaisee, hengittää tapahtumisen: äänet, rytmi ja runomitta ovat sen hengitystä, samoin yksityiskohtaiset havainnot ja niiden yhdistyminen. Sitä ovat kontekstien vaihtuminen, rinnakkaisuus ja vastakkaisuus sekä myös väärät tulkinnat. Runon ilmaisu rakentuu havaitsemisesta, ilmaisemista ja uudelleen tulkitsemisesta, yhä uudelleen.
Ja runous jatkuu sattuman lakina: tästäkin lähtötilanteesta, voimasuhteiden totaalisesta epätasapainosta huolimatta, venekunta onnistuu viemään sammon. Siinä vaiheessa vain mittelö on siirtynyt sotajoukkojen välisestä tilanteesta yksilöiden välille. Vareksenpoika - toinen alun vaihtoehtoinen sankarihahmo - kohtaa tytön, opettelee kielen, tavat ja "Jomalan", kun puhuu, sortaa, murtaa ja sihisee, ja sitten kiipeää yöllistä muuria kuin reittä pitkin ja sampo on saatu. Se on yhtä yllättävää ja mahdollista kuin kaikki muukin. Silti kysymyksessä on vain keino, yksittäinen tapahtuma, eivät venekunnan jäsenet senkään myötä todella muutu.
IV Kultaa, kuolemattomuutta, pimeää
Voittajista kerrotaan historiaa, joka säilyttää heidän muistonsa jälkipolville, mutta säilyykö periferian kokemus, muuten kuin kertautuvina ja jopa traumaattisina mielikuvina? Psykologisessa mielessä venekunnan jäsenten kokemus on voimakas tuntu siitä, että "häviävät nimet tuohelle piirretyt". Siksi Kahdenkymmenen ja yhden venekunnan voi nähdä taistelemassa katoamista ja mitättömyyttä vastaan ja pyrkivän saavuttamaan kultaa, ikuisuuden ja itsestään muiston historiaan pääsemällä. Siksi myös Kahdenkymmenen ja yhden 35 runossa tapahtumaketjut seuraavat toisiaan: sammon tavoittelun jälkeen tavoitellaan jotain muuta. Mutta vaikka ajalliset, paikalliset ja tekstuaaliset kontekstit sekä menetelmät vaihtuvat, pyrkimys on lopulta aina sama: välttää tuho ja säilyä ainakin symbolisesti hengissä, jatkua.
Runoeepoksessa on nähtävissä kolme eri tapahtumaketjua. Runot 2-11 sijoittavat tapahtumat Bysanttiin, jossa tavoitellaan paitsi sampoa, myös bysanttilaista pohjatekstia Mikael Pselloksen kronikkaa (engl. Fourteen Byzantine Rulers) mukaillen valtaa ja sankaruutta kertomuksessa. Runot 12-18 puolestaan kertovat matkasta Afrikkaan Niilin lähteitä tavoittamaan, innoituksena Homerokselta kuultu kertomus Odysseuksesta ja matkassa kertojaksi mukaan ryöstetty "teatterimies", jonka symbolisena tehtävänä on niin ikään esittää toivottuja kertomuksia.
Runoissa 19-31 tehdään pitkää paluuta halki Venäjän mantereen, jossa 1200-1300-lukujen sisällissotien tuoksinassa venekunnan miehiä ei näy kuin lähinnä koomisissa tehtävissä. Tapahtumat seuraavat toisiaan sotien, kamppailujen ja vehkeilyjen nopealla, jopa simultaanisella logiikalla. Tapahtumia käydään tässä ja nyt, eikä tulevasta enää tiedä. Jakson historiallisena lähteenä on ollut etenkin J. L. I. Fennellin teos The Emergence of Moscow 1304-1359.
Kotiinpaluun runoissa 32-35 tavoitteet asettuvat suhteessa saavutuksiin. Runoeepoksen alussa ja lopussa toistuu säepari: "sendäh on maa köyhä, meri pohatta / kun samppu mereh kaatui." Myös sankaritarina kuullaan, mutta ei venekunnan retkestä vaan Kullervosta, siitä yhdestä, joka muinoin jäi joukosta pois ja yksin. Jälleen keskuksen ja periferian, toiseuden ja vieraantuneisuuden asetelma toistuu, mutta nyt oman joukon sisällä. Myöhemmin Kullervo-aihe kehittyy Haavikon teoksissa jopa maailmanselitykseksi yksilön ja yhteisön tuhoavasta suhteesta.
Paitsi eri rekistereitä, runokieli vaihtelee myös kerronnan tapaa, kertovia ja lyyrisiä jaksoja. Teoksen pääosin kertovien, juonta kuljettavien runojen lomaan sijoittuu muutamia lyyrisiä runoja (runot 14, 15, 24, 26 ja 29 sekä 35) samoin kuin joissain runoissa on lyyrisiä säekokonaisuuksia. Kun kertovat runot kuljettavat juonta eteenpäin, lyyristen osuuksien tärkeänä tehtävänä on ilmaista asiantiloja ja kokemuksia. Ehkä tärkeimpänä niissä rakentuu tataarin, pelon ja toiseuden kokemuksen lähteen jopa metafyysinen selitys (runo 29).
Runoeepoksessa pimeyteen, sokeuteen, kultaan ja näkemiseen liittyvät kuvat ja vertaukset toistuvat, mutta merkitykseltään eivät konventionaalisina, vaan pikemminkin runoeepoksessa vähitellen rakentuvina symboleina. Kullan teeman osalta yhtenä vertailukohtana ovat W. B. Yeatsin Bysantti-runot, joissa runojen puhuja kaipaa nuoresta maastaan Irlannista kultaiseen Bysanttiin, pysyvyyden ja ikuisuuden kaupunkiin. Haavikon runoeepoksessa kullan tavoittelussa on kuitenkin elämälle vierautta, menettämisen ja toiseuden sävyjä. Hieman vastaavaan tapaan H. C. Andersenin sadussa "Keisarin satakieli" kultainen lintu rakennetaan elävää paremmaksi, mutta sen täydellisyys ei pysty kuitenkaan tuomaan mukanaan elämän iloa ja lämpöä.
Kullan symboliikkaa seuraavalle lukijalle tarjotaan myös allegoriaa, joka osaltaan liittyy (kuvitellun) keskuksen ja periferian kohtaamisen problematiikkaan. Loputtomiin kullan, vallan ja onnen symboleita tavoitteleva päätyy ehkä kuitenkin lopulta toisaalle kuin haluaa, pimeään. Hän altistuu vertailulle, keskenään sovittamattomille ristiriidoille, menetyksille, impulsseille ja jatkuvalle muutokselle ja päätyy ympäröivän todellisuuden armoille. Haavikon muussa tuotannossa pimeä on selittämätön, hybriksen seuraus ja mahdollinen melankolinen seuraus ihmisen rajojen ylittämiselle.
Toisin kuin klassisessa epiikassa, emme siis saa valmista ja pysyvää. Modernissa runoeepoksessa ei ole pysyvää sankarin paikkaa. Lopulta ei ole edes sankarillisia vaihtoehtoja, eikä ainakaan toimivaa mallia maailman hallitsemisesta. Maailma muuttuu niin historiallisesti kuin synkronistisestikin tarkasteltuna. Ei ole mahdollista paikoittua yhteen selitysmalliin, esimerkiksi myyttiin tai historiaan. Myytti voi olla kokemuksellisesti totta ja toisesta näkökulmasta taas harhaanjohtavaa, ja historia taas voi olla kyseenalaisin tarkoitusperin rakennettua fiktiota. Sen sijaan voi tunnistaa hallitsemattoman tapahtumisen runouden lähtökohtia: halut ja tarpeet, uskomukset ja muutokset, rajat, konfliktit ja loputtoman kontekstien sekoittumisen.
No comments:
Post a Comment